Tänään olen hyvin rikkinänen. Idea olemassa olosta ahdistaa.
Olen halunnut olla kaunis, joksenkin rohkea ja ehjä.

Lapsuuteni tuhosi maailmani, se teki minusta rikkinäisen.
En ehkä koskaan tule olemaan ehjä ja tieto siitä rikkoo minua vain enemmän.

Tunnen olevani leija,
Annan tuulen kuljettaa minua.
Tunnen viileän tuule ja lämpimän aurinkon paisteen.
Kevät on täällä,
maailma herää kinoksista.

Ja minä olen jumissa omassa maailmassani.
Jälleen kerran liikaa sanomattomia sanoja.
Ihmisten ympäröimänä en vastaa, enkä kysykkään.
En naura, en itke, en tunne vihaa.. minä vain huokaisen tyhjyyteen.

Tulevaisuus

Luulin aina, että kun kasvan isoksi saan tehdä mitä haluan.
Luulin, että minusta tulisi vapaa tekemään mitä haluan; matkustelisin, kirjoittaisin, laulaisin, söisin ja rakastaisin.

Mutta nyt kun olen päätynyt tähän pisteeseen, jossa minun pitäisi alkaa miettimään mitä tulevaisuudellani tekisin, olen hukassa.
Minulla ei ole tietoakaan mihin ammattiin opiskelisin myöhemmin. Ei mitään, josta voisin tienata elantoni.

Voin vain matkustaa mielikuvituksellani maailman jokaiseen kolkkaan, jonne en tule ikinä pääsemään. Voin kirjoittaa omaksi ilokseni sanoja toistensa perään. Voin laulaa hänet uneen, ku hän ei saa unta. Voin syödä ruokia, jotka poltan pohjaan kuvitellen, että ne olisivat huippu ravintoloiden annoksia. Voin rakastaa häntä koko sydämmestäni aina, ku sydämmeni lyö.

Mutta en valloittaa maailmaa jos en tee mitään mikä koskettaisi muita lisäkseni. Haluan luoda jotain suurta ja olla parempi ihminen. Haluan elää unelmaani..

Tuntuu, että teen kainen väärin. En tee mitään oikein. Olen vain olemassa ja tyrin kaiken. Ja silti olen onnellinen, mutta miksi itken kokoajan surun kyyneliä?

Ihmiset rikkovat lupaukset yksi kerrallaan huomaamatta miten ne voivat satuttaa.
Toiveet ovat heikoille ansoja. Minä olen löytänyt itseni liian monta kertaa langenneena niihin. Olen vuotanut liikaa verta niiden takia.
Ja joskus uskoin unelmiin, mutta huomasin että ne olivat tarkoitettu tuottamaan tuskaa.

Kuitenkin ne kaikki tuovat  mukanaan hienojakin asioita. Pitää vain uskaltaa.
Ja kun uskaltaa alkaa pelkäämään.
Minä pelkään, paljonkin. Mutta ainakin hymyilen samaan aikaan..

Viime päivät ovat olleet unisia ja epätodellisen tuntuisia.
Olen hengittänyt kylmää ilmaa sisääni toivoen sen pystyvän jäädyttämään minut.
Olen lukenut kirjoista sanoja ymmärtämättä mitä ne tarkoittavat.
Olen nauttinut onnesta ja suudelmista, joita en ansaitse.

Hymyilen, koska kaikki on hyvin ainakin hetken.

Olen kiikkunut korkealle välittämättä siitä mitä voi tapahtua, haluan kokeilla siipiäni. Kohta hyppään..
Kantaako siipeni, joudunko turvautumaan jonkun apuun vai tipahdanko loukkaantuen pahemmin?

Jonain päivänä opin lentämään omilla siivilläni ja kaikki on hyvin, Mutta onko se päivä tänään tai huomenna tai edes ensiviikolla? Nään sen vain kokeilemalla.