Mikään ei tunnu selkeältä tai järkevältä. Olen niin hukassa voisisipa joku kertoa mitä minun täytyy tehdä, että en tyrisi ihan kaikkea ja jaksaisin eteenpäin.
Kaikki tuntuu monimutkaiselta palapeliltä. Haluaisin sovittaa paloja yhteen kun en ole varma sopivatko ne, mutta pelkään että ne repeilisivät ja halkeilisivat kun eivät sopisikaan.
En ole ehtinyt kirjoittaa tai ajatella.
Pääni on kuin päiväkirja joka on täynnä sanoja toisensa perään. Hajanaisia kokonaisuuksia, joista ei saa mitään selvää.
Päiväni tuntuvat kuluvan pois kuin voimakas tuuli kuljettaisi kevyttä lunta. Pimeyttä on kaikkialla ja kaipaan aurinkoa melkein yhtä paljon kuin ystävää.
Tunnen olevani pilvi, joka liikkuu tuulen mukana.
Menen paikkoihin joihin en haluaisi.
Joudun tekemään asioita, joita en haluaisi tehdä.
Teen ne kuitenkin, ihan kuin joku pakottaisi.
Kadun niitä. Rankaisen itseäni niistä.
Sisälläni oleva hirviö vahvistuu, kun heikkenen...
Tunnen olevani perhonen jonka siipiin on koskettu.
Viimeisetkin keijupölyn rippeet ovat poissa siivistä.
Olen lentokyvytön, loukussa kauniilla kukalla.
En pääse pois. Auttakaa minua.
Siipeni ovat turhat jos en voi käyttää niitä.
Olen menettänyt ainoan asian joista pidin itsessäni.
Hymyilen, en aidosti mutta kuitenkin.
En itke, en tänään.
Pelkään, kaikki tuntuu sekavalta ja erilaiselta. Mutta jokin kuitenkin rauhoittaa minua. Ihan kuin olisin kotona ilman perhettä.
Heräsin taas surullisena.
Juon kupillisen lohtu teetä aamulla ja toivoisin sen helpottavan.
Pian olen jällee surullinen.
Kaivan kaapin pohjalta erilaisia lääkkeitä ja syön ne toivoen edes hetken helpotusta.
Olen surullinen. Etsin alkoholia. Haluan olla hetken ilman surua.
Suru ei katoa. Se vain hetkeksi helpottuu. Laittan nukkumaan toivoen että se katoaisi tai minä katoaisin.
Kun katson peiliin saatan itkeä ja toisinaan hymyilen.
Saatan nähdä kaiken sellaisena kuin olen nyt ja toisinaan nään sen toivon pilkahduksen.
En halua vain harvoin nähdä tuota pientä palaa toivoa. Haluan elää sen ja katsella itseäni peilistä pitäen siitä mitä nään.
Ehkä joku päivä tulee myös olemaan tuo päivä. Kukaan ei koskaan ole kertonut tuleeko se päivä. He vain kertovan mitä he näkevät ja mitä minun pitäisi nähdä.
Ihmiset ovat sanoneet minulle niin kauniita asioita viime aikoina.
Löysin seuraa jossa viihdyn ja tunnen olevani oma itseni.
Mitä oikein on tapahtumassa?
Moni asia näyttää niin hyvältä.
Hymyilen ja nauran, mutta pian taas saan itkeä kivusta ja surusta.
Kaikki on aina niin hetkellistä.
Kukaan ei välitä mistään tai kenestäkään.
Jokainen kulkee omia yksinäisiä polkujaan, eikä kukaan haaskaa ajatustakaan mihinkään tai kehenkään. Kaikki ajattelevat vain itseään ja välittävät vain itsestään.
Olemme liian itsekeskeisiä huomataksemme, että tarvitsemme toisiamme välittämään ja ajattelemaan meitä.
Joskus kun joku kysyy mitä haluan elämältä kerron mitä todella ajattelen.
- rakkautta ja kuolla.
En osaa päättää missä järjestyksessä haluan nuo asiat tai tulenko koskaan saamaan sitä rakkautta minkä haluan.
Varma olen vain siitä, että jonain päivänä tulen kuolemaan enkä haluaisi kenenkään surevan sillä se on mitä olen halunnut hyvin kauan.
Olen rikki tai sitten minussa on jotain vikaa, kun en ole tarpeeksi vahva jaksaakseni elää enkä ole tarpeeksi vahva tappaakseni itseni.
Olisi helpompaa jos olisin tarpeeksi vahva edes toiseen..
Et saa minua muuttumaan häneksi.
En halua olla hän. Haluan olla minä.
Haluan päättää itse asioistani.
Älä määrää tai käske minua.
Minä teen mitä haluan.
Ole hiljaa. Anna minun olla.
Sanoit minulle kerran että tärkeintä on että olen onnellinen.
En ole tule onnelliseksi sillä, että suljet minut häkkiin tai lukitset ainoat ovet. Vasta kun olet murtanut minut avaat tien vain sinne minne haluaisit minun kulkevan.
Mutta nyt olen siinä pisteessä, että mielummin jään tähän ja toivon että jonakin päivänä voin tehdä asiat niin kuin haluan. Ja olla vapaa.
Elämä tuntuu pitkältä metsäpolulta.
Et voi poiketa polulta, koska on et näkisi eteesi pimeässä tiheässä metsässä.
Voit vain kulkea kapeaa polkua, jonka juuri ja juuri erotat tähtien loisteessa.
Polulla on paljon kuoppia ja kiviä joihin kaatuilet.
Nouset usein pystyyn ja jatkat matkaasi, mutta joskus loukkaat itsesi ja itket hetken ennen kuin jatkat.
Toisinaan huomaat tähtien vähentyneen - ystävien jotka yrittivät auttaa sinua kulkemaan eteenpäin.
Ihmiset katsoivat minua kuin olisin heitä huonompi.
Pian aloin tuntea itseni heitä huonommaksi.
Nyt kerron ihmisille kuinka huonoksi tunnen itseni ja he kertovat minulle kuinka arvokas olen. He valehtelevat.
Olen nähnyt usein unissani hetken ennen kuolemani, kun elämä vilahtaa silmien edestä.
Sen hetken kun vihdoin tunnen olevani vapaa.
Olen vapaa kivusta ja elämästä.
Voin vihdoinki hymyillä viimeisillä voimillani ja päästää irti.
Kuolisin ja se olisi mitä haluaisin.
Vaikka minua satutettaisiin, en tuntisi kipua.
Vaikka sanon inhoavani valheita, se ei tarkoita että puhun aina totta.
Vaikka saisin kaiken, ei minulla olisi silti mitään.
Vaikka hymyilisin, en silti ole onnellinen.
Muista että kaikki ei ole miltä näyttää. Sillä minä en ole koskaan oppinut sitä ja olen siksi satuttanut ihmisiä huomaamattani.
Anteeksi.
On monia asioita joita toivosin pystyväni tekemään,
mutta en ole ihan sitä tyyppi joka onnistuu kaikessa.
En ole onnistunut missään mitä olen yrittänyt ja tuskin tule onnistumaankaan.
Millainen epäonnistuja minun täytyy olla etten ole onnistunut edes tappamaan itseäni?
Olen kyllästynyt epäonnistumisiin.
Olen kyllästynyt suruun.
Antakaa minun jo onnistua ja nauraa.
Herään taas painajaiseen.
Yritän viilentää hiestä kosteaa kehoani.
- Olen tyhjä.
Käännän kylkeä.
Yritän nukahtaa uudestaan.
- Olen väsynyt.
En uskalla laittaa silmiäni kiinni.
Sydämmeni hakkaa kiivaasti.
- Olen peloissani.
Laitan valoja päälle ja musiikkia soimaan.
Makaan levottomana sängylläni ja tuijotan kattoa.
Tiedän että en saa enää unta tänä yönä ja odotan aamua.
Sisälläni on avaruus.
Ainoa asia, jonka kuulen on hiljaisuus.
Ainoa asia, jonka nään on tyhjyys.
Ja silloin kun luulen näkeväni valon tai kuulleeni äänen.
Ne ovat harhoja ,jotka muistuttavat millaista elämäni oli joskus.
Elämäni oli jonkin arvoista.
Pystyin näkemään valon, kuulemaan äänet ja tuntemaan koskeuksen.
Olen ollut toiveikas ja vahva.
Nyt olen eksynyt ja surullinen, vailla toivoa ja hymyä.
Todellisuus on raskasta ilmaa, silmistä putoilevia kyyneleitä, yllättäviä vesisateita, särkyneitä sydämmiä, satuttavia valheita ja sanomattomia sanoja.
Nuo tekevät minut surulliseksi,
koska unohdan aina tosen puolen siitä.
Todellisuus on myös naurua, toteutuvia unelmia, toisiaan rakastavia ihmisiä, ihania yllätyksiä ja uusia alkuja.
Istun täällä yksin niin kuin aina.
Huoneeni nurkassa hiljaa.
Nään varjot, jotka pakenevat valoa.
Suljen silmäni.
Toivon olevani joku muu.
Pakenen itseäni tai ainakin yritän.
Ihan kuin minussa olisi kaksi osaa.
Olen niin kuin valo ja varjo.
Ne eivät koskaan saa kulkea käsikädessä.
Vaan pelkäävät toisiaan ikuisesti.
Sanasi ovat kuin kädet kurkullani, ne kuristavat.
Yrittävät saada minut lopettamaan hengittämisen.
Haukon henkeä ja toivot että lopettaisit.
Ja kun lopetat minulla on kyyneleet silmissäni
ja jalkani eivät enää kanna minua, kaadun.
Jätät minut siihen yksin.
Nyt on aikani tajuta että en ole yhtään mitään.
En yhtään mitään sinulle tai kenelle muullekkaan täällä.
Olen paikallani,
en ole liikkunu lainkaan vähään aikaan.
Olen yrittäny astua eteenpäin,
mutta pelkään liikaa tulevaa.
Voisimpa vain kääntää sille selkäni.
Juota takaisin alkuun ja aloittaa alusta tai
jos voisin vain jäädä tähän ja toivoa
että joku ottaisi minut mukaansa.
