Oma tahto.

Et saa minua muuttumaan häneksi.
En halua olla hän. Haluan olla minä.
Haluan päättää itse asioistani.
Älä määrää tai käske minua.
Minä teen mitä haluan.
Ole hiljaa. Anna minun olla.

Sanoit minulle kerran että tärkeintä on että olen onnellinen.
En ole tule onnelliseksi sillä, että suljet minut häkkiin tai lukitset ainoat ovet. Vasta kun olet murtanut minut avaat tien vain sinne minne haluaisit minun kulkevan.

Mutta nyt olen siinä pisteessä, että mielummin jään tähän ja toivon että jonakin päivänä voin tehdä asiat niin kuin haluan. Ja olla vapaa.

Polku.

Elämä tuntuu pitkältä metsäpolulta.
Et voi poiketa polulta, koska on et näkisi eteesi pimeässä tiheässä metsässä.
Voit vain kulkea kapeaa polkua, jonka juuri ja juuri erotat tähtien loisteessa.

Polulla on paljon kuoppia ja kiviä joihin kaatuilet.
Nouset usein pystyyn ja jatkat matkaasi, mutta joskus loukkaat itsesi ja itket hetken ennen kuin jatkat.
Toisinaan huomaat tähtien vähentyneen - ystävien jotka yrittivät auttaa sinua kulkemaan eteenpäin.

Haave.

Minulla on haave.
Haave siitä, että joku josta välitän pitäisi minua sylissään.
Hän kertoisi kuinka välittää ja rakastaa minua.

Kuvittelen ja haaveilen päivät tästä hetkestä.
Hetkestä jota en saata koskaan tulla kokemaan.
Mutta aina voin kuvitella.
Kiitos mielikuvitukseni voin melkein sen hetken, vaikka se onkin valhetta.

Elämä.

Voisinpa saada siivet,
lentäisin pois jonnekkin kauas.
Tuntisin raikkaan tuulen, joka kertoisi tarinoita.
Aurinko lämmittäisi kehoani.

Tätä tuskin tulen tapahtumaan elämäni aikana.
Elämäni, joka voi päättyä minä hetkenä hyvänsä.

Arvoton.

Ihmiset katsoivat minua kuin olisin heitä huonompi.
Pian aloin tuntea itseni heitä huonommaksi.

Nyt kerron ihmisille kuinka huonoksi tunnen itseni ja he kertovat minulle kuinka arvokas olen. He valehtelevat.

Kuolema.

Olen nähnyt usein unissani hetken ennen kuolemani, kun elämä vilahtaa silmien edestä.
Sen hetken kun vihdoin tunnen olevani vapaa.
Olen vapaa kivusta ja elämästä.
Voin vihdoinki hymyillä viimeisillä voimillani ja päästää irti.
Kuolisin ja se olisi mitä haluaisin.

Varovainen.

Vaikka minua satutettaisiin, en tuntisi kipua.
Vaikka sanon inhoavani valheita, se ei tarkoita että puhun aina totta.
Vaikka saisin kaiken, ei minulla olisi silti mitään.
Vaikka hymyilisin, en silti ole onnellinen.

Muista että kaikki ei ole miltä näyttää. Sillä minä en ole koskaan oppinut sitä ja olen siksi satuttanut ihmisiä huomaamattani.
Anteeksi.

Epäonnistuja.

On monia asioita joita toivosin pystyväni tekemään,
mutta en ole ihan sitä tyyppi joka onnistuu kaikessa.
En ole onnistunut missään mitä olen yrittänyt ja tuskin tule onnistumaankaan.
Millainen epäonnistuja minun täytyy olla etten ole onnistunut edes tappamaan itseäni?

Olen kyllästynyt epäonnistumisiin.
Olen kyllästynyt suruun.
Antakaa minun jo onnistua ja nauraa.

Herään.

Herään taas painajaiseen.
Yritän viilentää hiestä kosteaa kehoani.
-  Olen tyhjä.

Käännän kylkeä.
Yritän nukahtaa uudestaan.
- Olen väsynyt.

En uskalla laittaa silmiäni kiinni.
Sydämmeni hakkaa kiivaasti.
- Olen peloissani.

Laitan valoja päälle ja musiikkia soimaan.
Makaan levottomana sängylläni ja tuijotan kattoa.
Tiedän että en saa enää unta tänä yönä ja odotan aamua.

Ennen ja nyt.

Sisälläni on avaruus.
Ainoa asia, jonka kuulen on hiljaisuus.
Ainoa asia, jonka nään on tyhjyys.

Ja silloin kun luulen näkeväni valon tai kuulleeni äänen.
Ne ovat harhoja ,jotka muistuttavat millaista elämäni oli joskus.
Elämäni oli jonkin arvoista.
Pystyin näkemään valon, kuulemaan äänet ja tuntemaan koskeuksen.

Olen ollut toiveikas ja vahva.
Nyt olen eksynyt ja surullinen, vailla toivoa ja hymyä.

Todellisuus.

Todellisuus on raskasta ilmaa, silmistä putoilevia kyyneleitä, yllättäviä vesisateita, särkyneitä sydämmiä, satuttavia valheita ja sanomattomia sanoja.

Nuo tekevät minut surulliseksi,
koska unohdan aina tosen puolen siitä.

Todellisuus on myös naurua, toteutuvia unelmia, toisiaan rakastavia ihmisiä, ihania yllätyksiä ja uusia alkuja.

Varjo.

Istun täällä yksin niin kuin aina.
Huoneeni nurkassa hiljaa.
Nään varjot, jotka pakenevat valoa.

Suljen silmäni.
Toivon olevani joku muu.
Pakenen itseäni tai ainakin yritän.

Ihan kuin minussa olisi kaksi osaa.
Olen niin kuin valo ja varjo.
Ne eivät koskaan saa kulkea käsikädessä.
Vaan pelkäävät toisiaan ikuisesti.

Hengitä.

Sanasi ovat kuin kädet kurkullani, ne kuristavat.
Yrittävät saada minut lopettamaan hengittämisen.
Haukon henkeä ja toivot että lopettaisit.

Ja kun lopetat minulla on kyyneleet silmissäni
ja jalkani eivät enää kanna minua, kaadun.
Jätät minut siihen yksin.
Nyt on aikani tajuta että en ole yhtään mitään.
En yhtään mitään sinulle tai kenelle muullekkaan täällä.

Epätoivoa.

Olen paikallani,
en ole liikkunu lainkaan vähään aikaan.
Olen yrittäny astua eteenpäin,
mutta pelkään liikaa tulevaa.
Voisimpa vain kääntää sille selkäni.
Juota takaisin alkuun ja aloittaa alusta tai
jos voisin vain jäädä tähän ja toivoa
että joku ottaisi minut mukaansa.

Minä olen...

Olen puusta putoava lehti syksyisin.

Pimeän tullessa olen tähti kirkkahin.

Olen kova pakkanen keskitalvella, 

joka saa poskesi punoittamaan.

Yksinäinen katulamppu kadun päässä,

se minä olen.

Olen keväinen kukannuppu, 

joka saa voimaa auringolta uuteen alkuun.

Lintu, joka laulaa ensimmäistä lauluaan.

Olen pohjoisesta puhaltava tuuli,

joka viilentää oloasi kesäisin.

Auringonlasku, joka heijastuu tyynen järven pinnasta,

se minä olen.